Järki & tunteet

Unelmien toteuttamisesta.
Olen usein seurannut järkyttävän kateellisena vierestä, kun tutut matkustelevat ja kertovat sitten hienoja ja uskomattomia tarinoita matkoiltaan, tai luen ihmisistä jotka kuuluttavat lehdissä tai blogeissa unelmien toteuttamista. Kummatkin ovat hienoja asioita, miksi siis vastaan niihin kateudella enkä ihailulla?

No koska. Minä olen järkevä ihminen. Ajattelen pitkää aikaväliä. Hanki koulutus, jonka avulla saat töitä ja parempaa palkkaa. Käytä varoja harkiten ja niukasti - säästä.

Ja lisäksi. Harkitsevuuteni on tehnyt minusta pelokkaan. Olen voinut suunnitella, mutta en ole tehnyt pitkiin aikoihin isoja radikaaleja päätöksiä ja oikeasti toteuttanut niitä.

Edellisessä postauksessa kuvaamani herääminen sai minut todella ajattelemaan. Eikö elämän tarkoituksena ole juuri se - eläminen?

Esimerkiksi opiskelu ja tuleva työelämä. Minulla on jo yksi järkevä tutkinto, enkä voisi siis seuraavaksi opiskella jotakin, johon minulla on intohimoa? Vai sittenkin jotakin, joka johtaa parempaan palkkaan, mutta jota lähinnä siedän? Tätä aihetta pohditaan myös the Guardianin Univeristy Guide -sivuilla, joita suosittelen ulkomaille opiskelemaan lähtemistä harkitsevia vilkaisemaan. Sivuilta löytyy joka vuotisen yliopistojen ranking-listauksen lisäksi paljon tulevia opiskelijoita askarruttavia kysymyksiä.

Kaikkein tärkeimpänä syynä jahkailun lopettamiseen pidän aikaa, ja sitä että se kuluu. We will never be as young as we are now. Huomaan, että vaikka pelkään riskien ottamista ja radikaaleja päätöksiä, vielä enemmän pelkään, että jos nyt jään, huomaan pian että aika onkin vain mennyt johonkin, että olen yhtäkkiä paljon vanhempi, että en koskaan lähtenyt, että jämähdinkin tänne, ja että annoin tilaisuuden vain mennä ja että se on todella todella mennyt.

Todellakin, nyt on minulle juuri se hetki, jolloin täytyy vain lähteä ja jättää suunnittelut sikseen. Hetki kuunnella sydäntäni ja tunteitani eikä vain nalkuttavaa järjen ääntä (vaikka toki sekin kannattaa ottaa reissuun mukaan!).

Ehkä Pinterestin motivaatiolauseiden selaaminen yömyöhään ei olekaan niin huono ajatus ;)

Paikka, jota kutsua kodiksi

En ole pitkään aikaan matkustellut. Kävin lukion aikana vaihdossa Irlannissa, ja sen jälkeen matkani keskittyivät hyvin pitkälti vierailuihin Saksassa, jossa minulla on paljon ystäviä.

Jostakin syystä tänä keväänä mielessäni alkoi kehittyä halu päästä Britteihin ja Irlantiin, ja se voimistui päivä päivältä. Tietysti halusin matkakaverin, koska lomareissut eivät ainakaan ajatuksen tasolla tunnu miltään, jollei ole matkassa joku, jonka kanssa sen saa jakaa. Soitin asiasta parhaalle ystävälleni ja pian olinkin jo varannut meille lentoliput sekä paikat Ed Sheeranin konserttiin! 

Kaikki meni kuin unelma. Sitten koitti vähintäänkin masentava paluu Suomeen.

Olin ennen matkaa ollut työttömänä reilun kuukauden. Olin toki jo ennen töiden loppumista ennustellut, että pieni rutiineihin sidottu pääni hajoaisi ilman päivärytmiä melko piankin. Oikeassa olin. En siis aikonut seistä tumput suorina, vaan laadin monta erilaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Harkitsin maisterintutkontoa ja töitä, Suomea ja ulkomaita. Pohdin pääaineen vaihtamista. Alan vaihtamista. Asunnon vaihtamista. Mitä tahansa, joka antaisi elämälleni jonkin suunnan, jota kohti pyrkiä.

En kaiken tämän suunnittelun lomassa huomannut hiipien vahvistunutta tunnetta (tai enemmänkin tunteen puuttumista), jota kuitenkaan en voinut lomalta palattuani mitenkään jättää huomaamatta. Vaikka kuinka vaihdan sijaintia eloisan sekaisesta kimppakämppäni ja vaikka vanhempieni talon välillä, en ikinä tunne olevani perillä - kotona. Tunnen olevani välietapilla, ja että pian pitää taas lähteä. Johonkin. 

It's not a homeless life for me

Just I'm homeless than I'd like to be

- Homeless, Ed Sheeran

Sen lisäksi, että olin nyt paikantanut tuon kiusaavan tunteen, olin myös löytänyt ratkaisun. Irlanti tuntuu jälleen kodilta, ja aivan eri tavalla kuin ennen. Nyt minulla on suunta ja jotain jonka aion toteuttaa.

Minä palaan Irlantiin.

Metsän huomassa

Ennen omilleni muuttamista, asuin koko elämäni aina samassa talossa asuinalueella, jonka vieressä kasvoi metsä. Eräässä kohdassa metsän laitamilla maa kohosi hieman. Kun minä ja naapurissa asuva paras ystäväni olimme pieniä, kutsuimme tuota kohtaa kukkulaksi, sillä sitä se meille silloin korkeutensa puolesta oli.

Kukkulan huipulla kasvoi yki kuusi, joka erottui ympäröivistä puista. Se oli jämäkämpi, vankempi, vanhempi. Minun lempipuuni. Vierailin sen luona usein yksin, milloin kaivatessani hetken irrottautumista arjen otteesta, milloin muuten vaan. Siinä saatoin vain seistä rauhassa, hengittää metsän raikasta ilmaa ja katsella, kun autot silloin tällöin ajoivat ohi viereisellä tiellä. Kun lähdin, olo oli virkeämpi, seesteisempi ja ajatukset järjestyksessä.

 Muutama vuosi sitten osaa metsästä harvennettiin. Lempipuuni kaadettiin. Vuosi sitten äitini soitti minulle, ja kertoi suruissaan, että nyt koko metsän laidan alue on vedetty matalaksi. Niks naks. Noin vaan. Tuntuu kohtuuttomalta, että metsän läheisyydessä tai sen vaikutuspiirissä asuville laki ei suo minkäänlaista suojaa - heillä ei ole mitään sanavaltaa siihen, mitä heidän asuinympäristössään tapahtuu, vaikka juuri heidän elämäänsä se vaikuttaakin. Valta ja päätös muuttaa maisemaa esim. kaatamalla metsää ovat kuitenkin metsänomistajalla.

Metsä on virkistyspaikka. Siellä voi ulkoiluttaa koiria, käydä kävelyllä, rentoutua, hiihtää, juosta... Leikkiä. Olla. Ilma siellä on puhtaampaa. Se piristää maisemaa. Metsässä vallitsevalla vihreällä värillä ja kasveilla on tutkitusti positiivinen vaikutus ihmisen psyykeeseen. Miksi metsän maisema-arvoa ei tunnusteta laissa?

Surettaa.

"Se on vaan väliaikaista..."

Minulle kaikki on ollut aina väliaikaista. Pienenä kyselyiässä harrastin sitä, että saatoin kysyä saman asian vanhemmilta useaan otteeseen, tietyin väliajoin. Tein näin, koska joskus olin havainnut, että vastaus oli toisella kysymyskerralla eri kuin ensimmäisellä. Oletin siis, että asiat muuttuvat aina välillä, ja pysyäkseni kärryillä minun olisi toisinaan tarkastettava asia.

Sanoisin, että nykyisinkin mietin asioita ylipäätään pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi hetkellinen "kipu" on pieni hinta, jos sillä voi pitkällä aikavälillä saavuttaa jotakin. Esimerkiksi kouluttautuminen ei välttämättä aina ole ruusuilla tanssimista, mutta sen jälkeen on ammatti ja paremmat mahdollisuudet menestyä työelämässä ja siten saavuttaa muitakin tavoittelemisen arvoisia asioita. Tämä tuskin on uutinen kenellekään..

Asiat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, mutta taidamme tiedostaa sen vain tietyistä asioista: niistä, joilla on ennalta määrätty, tiedossa oleva deadline. Esimerkiksi juuri koulutukseen liittyy tietty väliaikaisuuden elementti. Sen on tarkoituskin kestää vain muutaman vuoden - sitten se on ohi. Pidämme tämän mielessämme ja viimeisenä opiskeluvuotena saatamme miettiä, että nyt täytyy kyllä bilettää kunnolla, kun vielä on opiskelija.

Lopulta kuitenkin kaikki on väliaikaista ja jatkuvassa muutoksen tilassa. Toisissa asioissa (esimerkiksi teknologian kehittymisessä) tämä vain on nopeampaa tai muutoin selkeämmin havaittavissa. Toisinaan muutos on tervetullut, toisinaan se vaatii vähän totuttelua. Tuntuu, että meidän täytyy olla koko ajan anturit pystyssä saadaksemme vihjettä tulevista muutoksista ja voidaksemme tarvittaessa valmistautua niihin.

Minua henkilökohtaisesti kauhistuttaa ajatus, että kahvi tai suklaa joskus loppuu maailmasta, kuten mediassa aina ajoittain on spekuloitu :D Eli pitäisi varmaankin joko keskittyä hamstraamaan niitä varastoon tai vain nauttia aamukahvista tuplasti, sillä ehkä jonain päivänä se ei enää olekaan mahdollista.

(Okei, nykyisen arvion mukaan kahvi loppuisi 2080 paikkeilla, jolloin minä olen about 90-vuotias, mikäli vielä elän. On tässä hetki aikaa totutella juomaan vaikka teetä... Voi luoja.)

Kulttuurien kohtaamisia: suomi ja saksa vol. 1

(Tämä teksti on siirretty suoraan eräästä vanhasta, kuolleesta ja kohta kuopatusta blogistani.)

Uusiin asioihin suhtautumisessa näyttää olevan kaksi koulukuntaa: epäilevä ja uteliaan vastaanottava.

Viime vuonna, kun saksalainen siskoni oli käymässä, keskustelimme muun muassa suomalaisten ja saksalaisten eroista. Saksassa tunnetusti rakastetaan sääntöjä, ja niitähän riittää. On paljon standardeja, ja tämä näkyy jo ajellessa ympäri seutua: kaikki talot ovat hyvin pitkälti samanlaisia. Jopa kattojen väri on tismalleen yhdenmukainen. Lisäksi, kun puhutaan saksalaisesta kodista, voi olettaa melkein sadan prosentin varmuudella, että tietyt asiat löytyvät joka kodista. Vaihtelua talon varustuksessa on huomattavissa melko vähän vaikka vertailussa olisi kaksi täysin eri-ikäistä taloa. 

Suomessahan asia ei ole näin. Toisilla on takka ja toisilla ei. Asuinalueet ovat pikemminkin värikkäitä kuin yksivärisiä, ja uudet talot ylipäätään voivat poiketa toisistaan melko paljonkin, sillä rakentamistyylit muuttuvat usein.

Kaikissa saksalaisissa kodeissa on kotipuhelin. Siis oikea lankapuhelin. Sellainen, joka on minun vanhempieni talossa ollut viimeksi vuonna 1997(?) Nykyäänhän kaikilla Suomessa, ehkä osaa iäkkäämmistä sukupolvista lukuunottamatta, on pelkkä matkapuhelin. 

Joku tällainen meillä joskus oli! Kuin söpö : 3

Tuntui, että onko Saksa tosiaan näin paljon kehityksestä jäljessä. No, ei. Ystäväni selitti, että heillä päin vain suhtaudutaan alkuun hyvin epäilevästi kaikkeen uuteen. Hän itse ei ole vieläkään kehdannut luopua rakkaasta laatikkomallisesta televisiostaan, koska on tottunut ja kiintynyt siihen. Hänen poikaystävänsä oli kuitenkin halunnut asuntoon itsensä vuoksi myös "uuden" television. Niinpä he olivat hankkineet littanamman ja leveämmän TV:n, jota naapurit olivat tulleet ihastelemaan. Heille se on edelleen melko uusi asia. 

Tulimme siihen tulokseen, että suomalaiset ja saksalaiset lähestyvät uusia asioita aivan eri tavalla :)

Saksalaiset suhtautuvat esimerkiksi uuteen teknologiaan epäilevästi: he pitävät uutta sitä huijauksena, epäluotettavana, tai muuten vain huonona tai tarpeettomana. Ei me tarvita.

Ystäväni huomautti panneensa merkille, että suomalaiset suhtautuvat uusiin asioihin aivan toisin. Me otamme kaiken uuden avosylin vastaan. Olin samaa mieltä, ja tajusin kuinka uteliaita me suomalaiset olemme. Emme toki ole aivan sokeita uutuuksien mahdollisille vioillekaan, mutta pääasiassa ajatellaan, että pitää kokeilla. Sanoisin, että vanhempieni sukupolvi harrastaa tätä myös, vaikka eivät ehkä aivan yhtä innokkaasti kuin nuoriso. Isäni tykkää panostaa siihen, että telkkari ja stereot ovat aina mahdollisimman uusia. 

Tällä hetkellä vanhempieni olohuonessa tönöttää kerrassaan jättimäinen ruutu. Kun pitää olla. 

Tämä tämmöinen katsaus suomalaisten ja saksalaisten eroihin ja yhtäläisyyksiin. Ehkä jatkan aiheesta myöhemmin ;)

"I'm my hardest critic"

Olen pienestä pitäen vältellyt kilpailua kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kiersin kaukaa kaikki joukkuelajit aina kun suinkin mahdollista. Kun se ei ollut mahdollista, useimmiten otin osaa hammasta purren, mielessäni manaillen, enkä todellakaan antanut kaikkeani. Väitin, että en tykkää urheilulajeista ylipäätään, koska en ole kilpailuhenkinen.

Tuolloin käsitin kilpailuhenkisyyden väärin. Kuvittelin, että se liittyy siihen, että ei halua kilpailla. Todellisuudessa kuitenkin juuri tuo kilpailuhenkisyys oli syy siihen, miksi en halunnut olla osallisena mihinkään, missä minun taitoni asetettaisiin rinnakkain muiden taitojen kanssa. En sietänyt edes sitä mahdollisuutta, että olisin joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että olen ylipäätään missään muita huonompi. Kyse oli siis myös heikosta itsetunnosta ja siitä, että olin "huono häviäjä".

Nykyisin olen vahvasti sitä mieltä, että omien heikkouksien kohtaaminen on osa henkistä kasvua. Tein väärin, kun otin kaiken henkilökohtaisesti ja olin niin tosikko. Kuten isäni aina minua muistuttaa, pitää osata nauraa itselleen. Ei se ole niin vakavaa. Itse lisäisin tähän, että jos jokin vaivaa sinua, tee asialle jotakin. Minusta ei ole mitään järkeä vain valittaa, jos ei aio tehdä jotakin korjatakseen asian.

Olen harrastanut piirtämistä on-off. Olen piirtänyt ihmisten kasvoja kuvia mallina käyttäen. Omistan jopa muutaman piirtämisen käsikirjan, mutta vielä viikko sitten en ollut niihin juuri ikinä koskenut. Viikko sitten aloitin nimittäin uudelleen, yli vuoden tauon jälkeen. Odotettavasti taitoni olivat hieman ruostuneet, enkä ollut ensimmäiseen piirrokseeni kovin tyytyväinen. Innostukseni ei kuitenkaan hiipunut - kaikkea muuta. Mielessäni pyöri monta kysymystä, joiden vastaukset ehkä auttaisivat minua kehittämään taitojani. Kirjahyllyssä pölyyntyvät käsikirjat oikein huusivat minua tarttumaan niihin. Kuitenkin jokin ääni sisälläni vain jarrutteli ja yritti vakuuttaa, että pärjään vallan mainiosti ilman kirjojakin.

Tajusin itsekin, että tuo jarrutteleva ääni mielessäni oli täysin järjenvastainen. Ymmärsin, että syy siihen, miksi en halunnut katsoa ohjeita, oli että pelkäsin tietoa siitä kuinka monta asiaa tein väärin - mikä on siis ihan naurettavaa, kun hetkenkin asiaa pohtii...

Tartuin siis kirjoihin. Enkä kadu. Sain suoralta kädeltä vastauksen moneen kysymykseen ja innostuin kaikista vinkeistä. Haluan piirtää paljon, oppia enemmän, kokeilla uusia tekniikoita, laittaa itseni likoon, hioa taitojani, ja ehkä jonain päivänä olen enemmän kuin vain hyvä piirtäjä. Uskallan odottaa itseltäni paljon, koska aion myös tehdä paljon saavuttaakseni tavoitteeni.

Bad timing

Heräsin tänään silmätulehduksen kanssa. Mietin heti, että voi räkä. Tämän näköisenäkö minun sitten pitää mennä työhaastatteluun..? Kyllä, pitää. Mikä ajoitus.

No, itku varmaankin pahentaisi tilannetta entisestään, joten päätin siirtyä tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseen. Aloin suoralta kädeltä laatia sotasuunnitelmaa tulehduksen oireiden (ystäväni Turvotus ja Punoitus) hälventämiseksi. Turvotuksen vähennys mielessä join ison mukillisen kahvia, sillä eikös kofeiini poista nestettä. Pesin silmän vähintään tunnin välein, tämä kun yleensä kuuluu silmätulehduksen hoitorutiiniin. Painelin turvonnutta silmää kylmällä pakastepussilla.

Seuraavaksi suunnittelin meikkiä, joka, olematta kuitenkaan turhan vahva meikki työhaastatteluun, veisi huomion silmäraukasta. En oikein tunne etikettiä huulimeikin osalta. Ovatko pinkit huulet liian räväkät haastatteluun? Vai antavatko kenties reippaan värikkään ensivaikutelman? Eäähh. En ole tähän mennessä kovasti huulimeikkiä harrastanut, joten päätin silmäluomen punaisuuden kätkemisen ohella pysytellä tavallisessa arkimeikissäni. Olisin vain oma itseni :) Oikeastaan olin ihan fiilareissa meikin kanssa, koska tässä pääsisin kokeilemaan meikkaustaitojani tositarkoituksella, joten ansaitsen varmaan pisteitä asenteesta :D

Samalla kun puuhailin, tämä kappale uudelta rakkaudeltani Ed Sheeranilta hoiti hermojen rauhoittelun ja tsemppauksen :)

Kaikesta huolimatta hauskaa päivää kaikille!

TV junkie

Olen erittäin perso TV-sarjoille. Ja elokuville... ja kirjoille. Siis oikeastaan perso kaikelle sellaiselle, johon liittyy tarina - tietenkin sillä ehdolla, että tarina ja sen toteutus ovat vähintäänkin hyviä.

Minulle hyvään tarinan olennaisia aineksia ovat mielenkiintoiset, uskottavat henkilöt, jotka näyttelijät herättävät henkiin uskomattomilla taidoillaan. Henkilöiden välillä vallitseva kemia ja suhteet (enkä nyt välttämättä puhu romanttisista suhteista) ovat tärkeä osa tarinaa, ja usein juuri se aines, joka minut saa koukkuun. Rakastan myös monologia, sekä henkilöiden välille rakennettua dialogia, erityisesti kun se on kekseliästä ja kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Tästä syystä rakastan myös tilannekomediaa.

Downton Abbeyn Dowager Countess viiltää nokkelilla kommenteillaan

Elokuvissa ja tv-sarjoissa arvostan myös visuaalista näyttävyyttä, joka parhaassa tapauksessa salpaa hengen. Elokuvaelämykseen kuuluu olennaisesti musiikki, joka tuo fiiliksiä pintaan ja tiettyinä hetkinä nostaa karvat pystyyn.

Tällä hetkellä olen etenkin tv-sarjojen suurkuluttaja. Usein tuntuu, että minulla vain täytyy olla meneillään ainakin yksi sarja, jota pakonomaisesti seuraan tai katson maratonihengessä. Voi sitä hetkeä, kun lempparisarjan tulee tiensä päähän. Hetkeksi tulee fiilis, jonka allaoleva kuva onnistuneesti kiteyttää :D

Fiilis lempparisarjan viimeisen jakson jälkeen...

...varmaan tuttu tunne monelle muullekin? Luulen, että tämä on minun sukupolveni tyyppivika.

Vanhoja lemppareita:
Grey's Anatomy, Gossip Girl, Modern family, How I Met Your Mother, New Girl, Frendit, Once Upon a Time, Downton Abbey, The Community, Sex and the City, My Name Is Earl, The Big Bang Theory, The IT Crowd, Vampire Diaries

Nykyiset suosikit: Game of Thrones, Sherlock, Hart of Dixie, Supernatural

John Watson (Martin Freeman) ja Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch), henkilökemiaa parhaimmillaan

Aion kokeilla: Vikings, Revenge, Arrow, True Blood

Kokeiltuja, ei tykättyjä: Pretty Little Liars (kauheita bitchejä!), Desperate Housewives (en jaksa ottaa kiinni)

Kokeiltuja, kesken jääneitä (tarkoitus jatkaa): Rome... näitä on paljon muitakin, en vaan oikeasti enää muista!

Nyt kuvittelen, että joku siellä ruudun takana kauhistelee sitä, että en ole täykkäreiden vakkariyleisöä :D Siis kokeilin kyllä, ja vaikutti ihan kivalta, mutta jotenkin kyseinen sarja ei vain onnistunut sitomaan keskittymistäni edes vartiksi kerrallaan, joten annoin periksi. Jos pidän sarjasta sen verran, että katson sitä mielelläni muutaman ensimmäisen jakson verran, katson yleensä kyllä koko tuotannon loppuun. Eli vähän niin kuin kaikki tai ei mitään -periaatteella :)

Historiani tv-sarjojen parissa aikana olen todennut, että HBO:n (esim. Game of Thrones) ja BBC:n (esim. Sherlock) tuotannot ovat ainakin yleisesti ottaen huomattavasti jenkkisarjoja tasokkaampia. Kerronta on niissä sujuvampaa, yllätyksellisempää, eikä puvustuksessa ja lavastuksessakaan ole turhia kursailtu. Lisäksi näyttelijät näissä huippusarjoissa ovat luokkansa aatelia.

Mitä lempparisarjoja teillä on? Onko jotain, jonka loppuminen erityisesti jurppii? Entä sarjoja, joita aiotte kokeilla?

Jumalia

Luen fantasiakirjoja. Niiden maailma monine jumalineen, kansoineen ja kulttuureineen kiehtoo minua, ja tarjoaa seikkailullisia elämyksiä ilman, että tarvitsee edes poistua kotiovesta.

Esimerkiksi David Eddingsin kirjat, joissa on monta jumalaa, joilla kullakin oma persoonallisuus, omat näkemyksensä, oma ihmiskansansa ja oma tapansa olla läsnä tämän kansan elämässä. Eikä kenelläkään kyseisen maailman asukkaalla ole mitään ongelmaa siinä, että muut palvovat ehkä jotakin toista jumalaa. Kaikilla on omat jumalansa, ja sillä hyvä.

Todellisessa maailmassa tilanne on paljon surullisempi, ja eri uskonnot ja uskontokunnat tuntuvat sotivan keskenään. Raamatussakin jumala sanoo, että hän on ainoa jumala, ja muut vain epäjumalia. Vain häntä saa palvoa. Minulle tämä tuntuu vain tavattoman itsekkäältä. Vähän kuin lasten suhtautuminen siihen, kuka on se paras kaveri: koska kaikilla voi olla vain yksi paras kaveri - muut ovat sitten vain kavereita. Ei ole tarkoitus tällä vertauskuvalla ketään loukata, yritän vain paremmin tuoda näkemykseni esiin.

Miksei tässä todellisessakin maailmassa voi vain antaa ihmisten uskoa mihin nyt sattuvat uskomaan, palvoa ketä haluavat palvoa, tai olla palvomatta ketään, jos ei halua? Miten se on kristityltä pois, jos joku toinen uskoo Hindu-jumaliin? Minusta ihmisellä pitäisi olla oikeus palvoa vaikka sammalta, jos näin haluaa. Mistä tulee tarve todistaa, että minun uskoni on se ainoa oikea? Uskonvapaus on määritelty ihmisoikeuksissakin, mutta ikävä kyllä se käytännössä ei tarkoita sitä, että toisten uskoa ja uskontoa oikeasti kunnioitettaisiin.

Kuten niin monesti on todistettu, ihmisille tuntematon on lähes automaattisesti pelottavaa, ja pelottavaan suhtaudutaan usein vihamielisesti. Sen sijaan, voisimme kääntää pelon uteliaisuudeksi, joka on huomattavasti kehittyneempi ja sivistyneempi suhtautumistapa.