Pää pyörällä

Koulun alku on sujunut omalla kohdallani melko kivutta, sillä minulla ei oikeastaan ole jäljellä kuin pari pakollista kurssia, joiden lisäksi olen valinnut kourallisen venäjän kursseja. Näiden lisäksi valmiiksi pitäisi saada opinnäytetyö, josta on tällä hetkellä noin 60% valmiina :) Kaverin kanssa olemme tehneet opponointitiimin, jossa voimme tsempata toisiamme ja osoittaa kriittisesti korjausta vaativia kohtia toistemme oppareissa.

Kaikki tämä joka tapauksessa tarkoittaa sitä, että minun olisi tarkoitus saada tradenomin paperit käteen joulukuun loppuun mennessä! Se taas tarkoittaa että seuraava elämänvaihe lähestyy, en vain nyt osaa yhtään sanoa mikä se on..! Vaihtoehtoina ovat jatkokoulutus, toisin sanoen maisterin tutkinto, alan vaihtaminen johonkin mille sydän sykkii enemmän, tai vakinaisen työpaikan metsästys.

Jos opiskeluja päättää jatkaa, niin tietenkään ei voi vaan olettaa, että saa opiskelupaikan ihan tuosta vaan. Mutta eivät ne työpaikatkaan useimmille ihan hopealautasella tule.

Hämmentää. Mitä tekisin? Toisaalta todella siistiä, että on vaihtoehtoja. Ja mitä sitten valitsenkin, ei ole pakko rajoittaa opinahjon tai työpaikan hakua koti-Suomeen, jos iskee halu mennä muualle.

Haluaisin todella tehdä vähän reissua Aasiassa: haluaisin nähdä Kiinaa, Vietnamia, Etelä-Koreaa ja Japania. Olen aina ollut todella tykästynyt Aasian kulttuureihin, ja haluaisin kokea sitä hieman omin silmin paikan päällä. Tällä hetkellä moinen reissu tuntuu kuitenkin melko mahdottomalta, sillä opiskelijana sitä elää vähän kädestä suuhun eikä säästöjä oikein ole tilaisuutta kerryttää - ja jos on, se suunnataan mieluummin johonkin pysyvämpään, esim. asuntoon säästämiseen...


Onko muita, jotka ovat pää pyörällä opintojen päättymisen edessä?

Kuntoon pääsyn kick-off

Vasta viimeisen kolmen vuoden aikana olen löytänyt kuntoilun ja erityisesti ryhmäliikunnat ja salitreenin. Kesän, ja sen keskelle ajoittuneen muuton takia normaaliin kuntoliikkumiseeni tulikin ammottava kolmen neljän kuukauden aukko.

Olin toki uudelle salilleni kirjautuessani aivan vakuuttunut, että kunnon kohottaminen pitää nyt aloittaa aivan alusta. Huomasin kuitenkin, että pystyn melko reippaaseen tahtiin edelleen juoksemaan pitkiäkin lenkkejä, joten aloin toivoa, että olin ollut väärässä.

Tänään kuitenkin selvisi että alkuperäiset arveluni olivat osuneet aivan oikeaan. Menin uudelle salilleni, ja koska olin unohtanut kotiin sen lappusen jolle kolmijakoinen treeniohjelmani on kirjoitettu, päätin mennä ryhmäliikuntatunnille. Fysiopallojumppa oli ainoa joka oli sopivasti niihin aikoihin tarjolla, joten ilmoittauduin siihen. 

Tuhahtelin mielessäni, että tuleepahan edes jotain tehtyä (alkuperäisen suunnitelman mukaan kun oli tarkoitus tehdä mahdollisimman tiukka treeni), ja että tuskinpa joku pallojumppa nyt kovin rankkaa on. Osaanottajakuntakin oli lähinnä keski-ikäistä, joten senkään perusteella en odottanut mitään kummoista.

Tunti oli tiukempi ja rankempi kuin oli odottanut, ja minä ja minun kroppani varsinkin olimme erittäin erittäin rapakunnossa. Vatsalihasliikkeet sujuivat (kaiken huomioon ottaen) suhteellisen hyvin, mikään muu kuitenkaan ei. En pysynyt tahdissa, voimat loppuivat kesken sarjojen, ja huono olo hiipi jo puolen tunnin kuluttua tunnin alusta. Itketti. En voinut uskoa, että minä, joka olen jo tottunut olemaan niin hyvässä kunnossa, olen päästänyt itseni rapistumaan.

Mutta! Tämä tietää vain todella tiukan treenin alkua - ja on hyvä pitää mielessä, että alun jälkeen helpottaa, ja kunto kyllä nousee säännöllisellä treenaamisella hyvinkin nopeasti. Huomenna siis uusiksi, (jotain muuta lajia kylläkin) jos kroppa kestää ;) 

Sataasataaropisee

Heräsin tänä aamuna sateen ääneen, joka on minulle yksi miellyttävimmistä tavoista herätä. Ropina on rauhoittavaa, jopa hypnoottista. Sade antaa luvan jäädä sisälle, käpertyä huopaan, tehdä muumimukillinen (tai Taikamukillinen, jos haluaa enemmän) kuumaa, makeaa kaakaota ja rojahtaa sohvalle tai sängylle oman suosikkisarjan parissa. Kynttilät luovat tunnelmaa ja valaisevat hämärää vaikka päivälläkin.

Pari päivää sitten olin matkalla töistä kotiin. Junalle kävellessäni ulkona vain tihutti, mutta ei kulunut kuin pari minuuttia junaan päästyäni, kun vettä tuli taivaan täydeltä. Muut työ- ja koulumatkalaiset tunkivat asemilta junaan hyvin ripeästi ja näyttivät säälle hapanta naamaa, joko koska se ei miellyttänyt tai koska he olivat kastuneet. Minä hykertelin tyytyväisenä omassa loosissani ja katselin, kun pisarat valuivat ikkunalasista.

Tervetuloa, syksy.

Minkälainen sää saa hyviä väreitä aikaan teissä?

Eräänä sunnuntaina

Tänään on sellainen päivä, että se ei kohtaa mitään ääripäitä. Ei ole darra, vaikka vasta aamuyöstä sänkyyn hiivinkin. Ilma ei ole erityisen ikävä, mutta ei niin hyväkään, etteikö voisi hyvällä omallatunnolla viettää koko päivää sisällä.

Tänään siis ohjelmassa haaveilua, telkun töllötystä ja kahvin juontia. Vetimien virkaa toimittavat college-housut, trikootoppi sekä vanhan tanssiryhmäni treenihuppari. Not bad. Ruudussa on tänään ehtinyt pyöriä tähän mennessä vain Vampyyripäiväkirjojen viimeisin tuottis, jonka yritän nyt viimein saada loppuun.

(Kyseisen sarjan seuraajille tiedoksi, että en ole ikinä oikein pitänyt Elenasta ja hänen ylitsevuotavasta hyveellisyydestään, mutta kyseinen henkilön ärsyttävyys on noussut ysikaudella ihan uudelle tasolle. Siksipä juuri olen tämän kauden kanssa niin hidas etenemään.)

Yksi huomionarvoinen piirre on tässäkin päivässä toki on. Tai kaksikin.

Ensinäkin, tämä on viimeinen päivä ennen syyslukukauden alkua. Kouluun on taas tavallaan mukava palata kesän jälkeen, ihan vaikka vaan vaihteen vuoksi - sekä siksi, että näkee taas paljon tuttuja, ja varmasti myös uusiakin, kasvoja. Halvasta kouluruuasta puhumattakaan ;)

Toiseksi, jaksoin lopulta luoda tämän blogin! Jollei ylläolevasta vielä käy ilmi, tämä tulee todennäköisesti olemaan aihepiiriltään melkoisen sekava lifestyle-blogi. Tervetuloa seuraamaan Neiti kotikissaa! Laitan lähipäivinä itsestäni esittelyn.