Luen fantasiakirjoja. Niiden maailma monine jumalineen, kansoineen ja kulttuureineen kiehtoo minua, ja tarjoaa seikkailullisia elämyksiä ilman, että tarvitsee edes poistua kotiovesta.
Esimerkiksi David Eddingsin kirjat, joissa on monta jumalaa, joilla kullakin oma persoonallisuus, omat näkemyksensä, oma ihmiskansansa ja oma tapansa olla läsnä tämän kansan elämässä. Eikä kenelläkään kyseisen maailman asukkaalla ole mitään ongelmaa siinä, että muut palvovat ehkä jotakin toista jumalaa. Kaikilla on omat jumalansa, ja sillä hyvä.
Todellisessa maailmassa tilanne on paljon surullisempi, ja eri uskonnot ja uskontokunnat tuntuvat sotivan keskenään. Raamatussakin jumala sanoo, että hän on ainoa jumala, ja muut vain epäjumalia. Vain häntä saa palvoa. Minulle tämä tuntuu vain tavattoman itsekkäältä. Vähän kuin lasten suhtautuminen siihen, kuka on se paras kaveri: koska kaikilla voi olla vain yksi paras kaveri - muut ovat sitten vain kavereita. Ei ole tarkoitus tällä vertauskuvalla ketään loukata, yritän vain paremmin tuoda näkemykseni esiin.
Miksei tässä todellisessakin maailmassa voi vain antaa ihmisten uskoa mihin nyt sattuvat uskomaan, palvoa ketä haluavat palvoa, tai olla palvomatta ketään, jos ei halua? Miten se on kristityltä pois, jos joku toinen uskoo Hindu-jumaliin? Minusta ihmisellä pitäisi olla oikeus palvoa vaikka sammalta, jos näin haluaa. Mistä tulee tarve todistaa, että minun uskoni on se ainoa oikea? Uskonvapaus on määritelty ihmisoikeuksissakin, mutta ikävä kyllä se käytännössä ei tarkoita sitä, että toisten uskoa ja uskontoa oikeasti kunnioitettaisiin.
Kuten niin monesti on todistettu, ihmisille tuntematon on lähes automaattisesti pelottavaa, ja pelottavaan suhtaudutaan usein vihamielisesti. Sen sijaan, voisimme kääntää pelon uteliaisuudeksi, joka on huomattavasti kehittyneempi ja sivistyneempi suhtautumistapa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti