Jostakin syystä tänä keväänä mielessäni alkoi kehittyä halu päästä Britteihin ja Irlantiin, ja se voimistui päivä päivältä. Tietysti halusin matkakaverin, koska lomareissut eivät ainakaan ajatuksen tasolla tunnu miltään, jollei ole matkassa joku, jonka kanssa sen saa jakaa. Soitin asiasta parhaalle ystävälleni ja pian olinkin jo varannut meille lentoliput sekä paikat Ed Sheeranin konserttiin!
Kaikki meni kuin unelma. Sitten koitti vähintäänkin masentava paluu Suomeen.
Olin ennen matkaa ollut työttömänä reilun kuukauden. Olin toki jo ennen töiden loppumista ennustellut, että pieni rutiineihin sidottu pääni hajoaisi ilman päivärytmiä melko piankin. Oikeassa olin. En siis aikonut seistä tumput suorina, vaan laadin monta erilaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Harkitsin maisterintutkontoa ja töitä, Suomea ja ulkomaita. Pohdin pääaineen vaihtamista. Alan vaihtamista. Asunnon vaihtamista. Mitä tahansa, joka antaisi elämälleni jonkin suunnan, jota kohti pyrkiä.
En kaiken tämän suunnittelun lomassa huomannut hiipien vahvistunutta tunnetta (tai enemmänkin tunteen puuttumista), jota kuitenkaan en voinut lomalta palattuani mitenkään jättää huomaamatta. Vaikka kuinka vaihdan sijaintia eloisan sekaisesta kimppakämppäni ja vaikka vanhempieni talon välillä, en ikinä tunne olevani perillä - kotona. Tunnen olevani välietapilla, ja että pian pitää taas lähteä. Johonkin.
It's not a homeless life for me
Just I'm homeless than I'd like to be
- Homeless, Ed Sheeran
Sen lisäksi, että olin nyt paikantanut tuon kiusaavan tunteen, olin myös löytänyt ratkaisun. Irlanti tuntuu jälleen kodilta, ja aivan eri tavalla kuin ennen. Nyt minulla on suunta ja jotain jonka aion toteuttaa.
Minä palaan Irlantiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti